Pitkän, pitkän aikaa pääni on ollut ideoista totaalisen tyhjä. Muistan kyllä sellaisenkin ajan, kun ideoita oli oikein kuhisemalla, niin ettei niitä meinannut saada erotettua toisistaan niin pitkäksi aikaa, että paperille olisi syntynyt jotakin järkevää. Nyt pääkoppa tosiaan oikein kumisee tyhjyyttään, ja silloinkin kun siellä jotakin surisee, niin sekin vähä on jotain tylsää ja aikuismaista; "puhelinlasku pitäisi maksaa", "äh, huomenna on se kokous", "ai niin, piti muuten postittaa se yksi lomake", ja niin edelleen.
Seikkailin internetin ihmeellisessä maailmassa ja törmäsin sarjaan San Francisco Writer's Grotton tuottamia kirjoittamisoppaita, jotka eivät ole niinkään oppaita kuin kokoelmia ideoista, joista voisi kirjoittaa. Osa on hassuja, osa vakavampia, osa peilaa sisään ja osa ulos. Täytyy tunnustaa, että ihan ensimmäinen ajatukseni oli "voi ei, en mä osaa mitään tämmöisiä". Kirjoita runo tomaatista tai kirjoita laulunsanat rap-lauluun, sanojen tulee sisältää poliisin, pieleen menneen huumerysän ja koiran eivät ole sellaisia, jotka saavat minut riemusta kiljuen tursuamaan luovaa energiaa, mutta sen sijaan olet astronautti, kuvaile täydellinen päiväsi tai mitä sinistä esinettä pitelevä hahmo ajattelee juuri nyt ovat sellaisia ajatuksen siemeniä, joiden ympärille on hyvä lähteä rakentamaan tarinaa.
Shoppailuintoa puhkuen tilasin tämän lisäksi muutaman muunkin tähän sarjaan kuuluvan opuksen, joten kirjoittamisen aiheet eivät lopu kesken. Nyt vain rauhoittumaan ja etsimään sopivaa hetkeä kirjoittaa jotakin. Mitään turhan hienoa en aio edes yrittää heti alkuun, tärkeintä, että saan edes jotakin puserrettua ulos! Lupaan laittaa esille myös aiheen, josta kirjoitan (vapaasti suomennettuna toki), jotta voitte tekin siellä ruudun toisella puolen napata aiheen ja kirjoittaa siitä. <3
Rakastan pelaamista. Jos en lue, pelaan. Pelaan ihan mitä vain. Lapsena pelasin äidin kotiin tuomalla SNESillä Legend of Zeldaa, joka epäilemättä edesauttoi rakastumistani fantasiaan ja eeppisiin tarinoihin. Yoshi's Island oli toinen peli, joka herätti mielikuvituksen. Tuohon aikaan luin suurella innolla kaiken fantasian, mitä kirjaston hyllyistä suinkin löysin. Yksi suurimmiksi suosikeikseni nousseista sarjoista on Brian Jacquesin Redwallin taru, jota edelleenkin luen mielelläni. Sitten sain tietokoneen, ihastuin pitkähiuksiseen larppaajapoikaan, katsoin Sormuksen ritarit ainakin 26 kertaa kunnes osasin sen ulkoa, pelasin Sormusten herraan perustuvaa tietokonepeliä...
Kaiken tämän rinnalla kulki jatkuvasti foorumiroolipelaaminen, kirjoittamiseen perustuva roolipelaamisen muoto, jossa jokainen luo itselleen hahmon ja sitten kirjoitetaan yhteisöllisesti tarinoita, joissa eri hahmon ovat kanssakäymisissä keskenään. Näiden roolipelien lisäksi löysin yläkouluikäisenä mangan, animen ja web-sarjakuvat. Olin täysin lumoutunut hahmojen energiasta ja tunteikkaista tarinoista, erilaisista tavoista käyttää värejä ja luoda maailmoja. Lukiossa innostus kuitenkin laantui ja pysyi poissa pitkän aikaa. Suosikkisarjojani, NANAa, Paradise Kissiä, Fruits Basketia ja xxxHolicia toki rakastin edelleen, mutten enää ihan niin suurella intohimolla.
Lukion jälkeistä aikaa seurasi pitkä pätkä, kun en lukenut oikein mitään, en pelannut oikein mitään, enkä tehnyt muutenkaan oikein mitään. Pelaaminen tuli ensimmäisenä takaisin kuvioon, jopa ennen lukemista. Olin ulkomailla suorittamassa pitkää harjoittelujaksoa, enkä oikein sopeutunut joukkoon. Niinpä ostin vähäisistä rahoistani DSi:n ja muutaman pelin. Pelaaminen riensi apuun kun muusta ei oikein ollut lohtua. Sieltä kotiuduttuani kohtasin nykyisen aviomieheni ja muistan, kuinka pelasimme yhdessä Fablea, sekin fantasiamaailmaan sijoittuva varsin sankarillinen tarina.
Sittemmin niin foorumiroolipelit kuin käsikonsolitkin ovat jääneet. Nykyisin innostun enää hyvin harvoista peleistä. Saatan kokeilla sieltä täältä, napostella vähän ja todeta sitten, ettei tämä nyt oikein... Mutta sitten kun tärppää, saatan upottaa peliin satoja tunteja vailla huolen häivää. Hyvänä esimerkkinä Mass Effect -trilogia, jonka tarina ja hahmot kietoivat minut täysin sormensa ympäri. Yhteensä suunnilleen 120-tuntia kestävä trilogia (nopeasti läpivedettynä näin, hitaimmillaan siihen saa helposti hukutettua tuplasti tuon ajan) on tullut pelattua kolmisen kertaa kaikkineen lävitse. Ja vain siksi, että olen niin rakastunut tarinaan ja hahmoihin. Peleissä minua viehättää ennen kaikkea tarina.
Toinen uusi lisä, jonka olen löytänyt ihan tässä viime vuosina, on lautapelit. Ystäväni Henri on kova lauta- ja korttipeliharrastaja, ja tartutti innostuksensa minuunkin. Nyt kaapista löytyy jo mittava kokoelma, vaikka kartuttamisen varaa vielä olisikin. Suosikkeja ovat totta kai sellaiset pelit, joissa pystyy kuvittelemaan itsensä varsin elävästi pelin maailmaan. Kuvassa näkyvä Coup on esimerkiksi sellainen peli, jossa täytyy pystyä bluffaamaan hyvin uskottavasti olevansa jokin pelin kuudesta eri hahmoluokasta.
Eläytyminen ja immersio, siinäpä kaksi onnistuneelle tarinalle hyvin olennaista piirrettä.
Odotellessani pientä kirjastani, josta ammentaa aiheita, mietin, että olisi hyvä pohtia omia inspiraation lähteitäni. En nyt ihan heti muista, koska olisin saanut spontaanisti jonkun idean, mutta luovaa energiaa ammennan musiikista ja luonnosta. Olen ollut niin pitkään niin sisään päin käpertynyt, että esimerkiksi ihmisten tarkkailu on jäänyt vähemmälle.
Kuvissani keskityn usein luontoon. Komennan mahdolliset seuralaiseni ulos kuvasta, mikäli suinkin mahdollista, sillä en pidä ihmisistä tai ihmisten jäljistä kuvissa. Poikkeuksena yllä kuvatun kaltaiset, jo hiukan rupsahtaneet ja luonnon takaisin vaatimat jäljet. Luonto onkin minulle suunnaton voimavara. Kulkiessani metsäpolkuja pitkin ja kuunnellessani tuulen huminaa mäntyjen latvikossa, on helppo rentoutua ja kokea vain olevansa osa jotakin suurempaa. Joskus on hyvä päästää irti omasta itsestään ja arvostaa jotakin muuta, ikiaikaisempaa. Kävimme Sipoon Pilvijärvellä kiertämässä ja testaamassa reittiä. Järven kauimmaisella puolella oli muutamia narisevia puita, joita olisin nuorempana epäilemättä pelännyt kuollakseni, Nyt tuossa narinassa oli kuitenkin jotain kotoisaa. Kenties siksi, että ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Ehkäpä illansuussa tunnelma olisi ollut kokonaan toinen.
Rakastan myös musiikkia. Kirjoittaessani tunnelmien ja mielikuvien rakentamisessa apuna on aina toiminut musiikki. Nuorempana kuuntelin sen hetkisiä suosikkejani, milloin mitäkin. Nykyisin kuitenkin suosin pelimusiikkia ja intsrumentaaleja kappaleita, joissa on jokin hyvin väkevä tunnetila. Nyt ihan äkkiseltään mieleen tulee Baldur's Gate II: Shadows of Amn, Mass Effect 2, Kingdom sekä Dragon Age Inquisition. Witcher 3:ssa on todella mielettömät musiikit, samoin Ori and the Blind Forestissa (linkkien takaa löytyy suosikkini kustakin pelistä, suosittelen tutustumaan myös kokonaisiin soundtrackeihin, mikäli musiikki kiinnostaa). Yksi pitkäaikaisimpia suosikkejani on Thomas Bergersenin ohjastama Two Steps From Hell, joka tekee musiikkia trailereihin ja elokuviin.
Jäinpä nyt kuuntelemaan tuota TSFH:n Victoryä. <3
Toisinaan ideoita voi ammentaa myös muiden töistä. Kaikkien aikojen suosikkiteokseni on Frank Herbertin Dyyni, joka toimii minulle aina epäsuorana innoituksen lähteenä. Toisaalta esimerkiksi Paula Havasteen Suomen historiaan sijoittuvat romaanit ovat mielettömiä ja kuljettavat mielen suoraan tuohon aikaan. Vaatii kirjailijalta melkoisia kykyjä, että lukijan saa temmattua 2010-luvun Suomesta 500 vuotta taaksepäin. Paula Havasteen uusimmassa sarjassa on myöskin niin viehättävät kannet, että niistäkin voi jo itsessään rakennella ties mitä ideanpoikasia.
Inspiraatiota ja sen lähteitä siis riittää, luovaa voimaa saa kannettua metsästä kotiin, mutta mistä sitten into aloittaa? Pitäisi uskaltaa, mutta mitäs jos ei uskalla?
 |
| © Mika Hassinen |
Kun olin lapsi, tykkäsin kirjoittamisesta ihan kauheasti. Rakastin mielikuvitusmaailmoja ja niissä seikkailemista. Olin sosiaalisesti kömpelö ja olen edelleenkin, mutta tuolloin turvanani olivat omat ja muiden kehittelemät paikat, joihin pystyin matkustamaan ilman sen suurempaa vaivaa. 12-vuotiaana aloitin luovaa kirjoittamista kehittäneen, pitkään kestäneen harrastukseni; foorumiroolipelaamisen. Tuosta kehkeytyi pian muutoinkin kirjoittamista innostava ajanviete, ja aloitin milloin minkäkin sorttisia tarinoita.
Sitten tuli teini-ikä ja sairastuin useiden tapahtumien summana vakavaan masennukseen. Sen kanssa olen taistellut tässä jo reilun vuosikymmenen. Masennuksessa on (muun muassa) se ikävä puoli, että se tappaa uskon itseen ja omaan tekemiseen. Sitä tulee täysin puolustuskyvyttömäksi kritiikille tai ylipäätään millekään sanomiselle. Lukee merkityksiä sellaisiinkin viesteihin, joissa ei niitä ole. Niinpä lakkasin kirjoittamasta. Lopetin piirtämisen. Kieltäydyin valokuvaamasta, maalaamasta tai ylipäätään luomasta mitään.
Nyt olen joissain määrin kenties polulla kohti parantumista. Masennus on varmasti ikiaikainen seuralaiseni, mutten pelkää sitä enkä ihmisiä enää niin paljon kuin ennen.
Olen tilannut internetistä kirjan nimeltä 642 Tiny Things To Write About (sekä muutaman muun tähän sarjaan kuuluvan teoksen). Tulipa kirjoituksistani mitä hyvänsä, aion julkaista ne tänne kaikkien kommentoitaviksi. Jossain vaiheessa, kenties, aion jatkaa minulle muitakin rakkaita luovia harrastuksia, valokuvaamista ja vesivärimaalausta. Kunnes saan kerättyä niihin rohkeutta ja luottamusta, tyydyttäköön näihin pikkuruisiin (tai vähän pidempiinkin, mistä sitä tietää) teksteihin.
Suorastaan toivon kommentteja ja keskustelua. Jos on jotain sanottavaa, sano, jos on kehuttavaa, kehu. Kasvetaan yhdessä kirjailijoiksi! <3
